Mutu
(Phoxinus phoxinus)ruotsiksi elritsa tai kvidd, englanniksi minnow tai Eurasian minnow
Suku:
Kuuluu särkikalojen heimoon Cyprinidae. Muita mudun nimityksiä ovat maima, rantatassi ja rapatuikkinen.
Ulkonäkö:
Mutu on Suomen pienin ja pohjoisin särkikala, ruumiinmuodoltaan sukkulamainen ja matala. Sen kylkiviiva ulottuu vain vartalon keskivaiheille ja sen suomut ovat pienet. Peräevä on lyhyt. Mudun kuono on tylppä ja yläleuka on alaleukaa pidempi. Silmät ovat suuret.
Selkäpuoli on tummanruskea tai vihertävä, muun vartalon väri on rusehtava ja kyljissä on 12-15 tummaa täplää tai juovaa rivissä. Vatsapuoli on valkea. Kylkeä pitkin kulkee myös kellertävä raita, aivan lyhyemmän kylkiviivan yläpuolella.
Mutu muistuttaa väritykseltään lohien ja taimenien jokipoikasia, koska se on rusehtava ja sen kyljissä on rivissä tummia täpliä kuten edellä mainituilla. Mutta mudulla ei ole pientä rasvaevää pyrstönsä edessä selkäpuolellaan, eikä punaisia pilkkuja kyljissään kuten lohikaloilla.
Pituudeltaan mutu on 4-7 cm, harvemmin 10 cm tai yli. Suomen suurimman mudun on raportoitu olleen 12,3 cm pitkä ja se löytyi Pellon Iso-Kielisenjärvestä. Mutu kasvaa paljon hitaammin pohjoisessa ja se elää 10-12 vuotta, kun taas Keski-Suomen nopeakasvuisemmat mudut elävät vain 4-5 vuotta.
Levinneisyys ja elinympäristö:
Euraasialainen laji. Mutua esiintyy Britteinsaarilta ja Itä-Espanjasta aina Siperian itäosiin asti. Suomessa mutua on sisävesissä koko maassa ja meren rannikolla, mutta eniten Pohjois-Suomessa aina Jäämerelle laskeviin vesistöihin saakka. Sitä voi löytyä tunturipuroista ja järvistä jopa 500 metriä merenpinnan yläpuolelta.
Se elää mieluiten hiekka- ja sorapohjaisissa virroissa ja hyvinkin matalilla rannoilla. Talvisin mudut vetäytyvät syvemmälle. Rehevöityneet vesistöt eivät ole mudulle eduksi ja se on myös liialle happamuudelle herkkä, joten sitä löytyy vain puhtaista hapekkaista vesistöistä.
Ravinto:
Mutu syö kaikenlaisia pieniä eläimiä, kuten äyriäisiä, hyönteisten toukkia, planktonäyriäisiä, pieniä matoja ja kalanpoikasia. Mutu voi myös syödä kasvien osia, kalojen mätiä ja siitepölyäkin. Mutu itse maittaa erityisesti taimenille ja ankeriaille.
Ravintoa mutu hakee yleensä vain päivisin parvissa ja ne voivat käyttäytyä hyvinkin rohkeasti. Joskus mutuparvi voi tulla syömään vesilintuja ruokkivan ihmisen heittelemiä leivänmuruja ja jopa oppia ottamaan ruokaa suoraan kädestä. Myös rantavedessä seisovien ihmisten säärikarvojakin mutujen on tiedetty nyppineen.
Lisääntyminen:
Keski-Suomessa mutu tulee sukukypsäksi noin 2-vuotiaana, Pohjois-Suomessa 5-6-vuotiaana. Mudun kuteminen on toukokuun lopulta heinäkuun puoleenväliin asti ja kutu tapahtuu parvissa matalassa rantavedessä, hiekka- tai sorapohjalla. Rannikon mudut voivat nousta puroihin kutemaan. Mutukoiraat saavat punertavat vatsapuolen kudun aikana ja pienikokoisina kaloina ne tuottavat erityisen paljon mätiä, jopa neljä mätierää yhdellä kudulla.
Kalastus ja tutkiminen:
Vaikka mutu ei vähäisen vartensa vuoksi juurikaan jää pyydyksiin, se on mahdollisesti levinnyt maailmalla koska se on ollut suosittu syöttikala. Monet vieheetkin matkivat ulkonäöltään mutuja.
Tätä pientä kalaa on myös käytetty koe-eläimenä sillä sitä voidaan helposti pitää kylmänveden akvaarioissa. Kokeissa tutkitaan muun muassa kalojen kuuloa ja niiden erittämiä varoitusaineita. On myös selvinnyt että sokeatkin kalat muuttuivat päivisin tummemmiksi (kalat kykenevät muuttelemaan väriensä tummuutta sulautuakseen paremmin ympäristöönsä), eli kaloilla olisi ehkä sisäinen kello. Kyseinen kello tiedetään nykyisin käpyrauhaseksi.