Ankerias
(Anguilla anguilla)ruotsiksi ål, englanniksi European eel
Suku:
Ankerias kuuluu ankeriaskalojen lahkoon Anguilliformes ja ankerioiden heimoon Anguillidae. Atlantilla on toinenkin ankeriaslaji, amerikanankerias (Anguilla rostrata). Näitä pidettiin ennen saman lajin eri populaatioina, mutta nyt ne luokitellaan eri lajeiksi.
Ulkonäkö:
Ankeriaan ruumis on hyvin pitkä ja lieriömäinen ja pyrstö on sivuiltaan litteä. Ruumiin etuosasta alkava pitkä selkäevä, surkastunut pyrstö ja peräevä ovat kasvaneet yhteen. Rintaevät ovat ainoat ankeriaan parilliset evät. Pää on melko pieni, alaleuka on yläleukaa pidempi ja suippokuonoisessa kidassa on terävät hampaat. Hajuaisti on erityisen hyvä.
Ankerias muuttaa muotoaan kasvaessaan. Poikanen muistuttaa läpikuultavaa pientä matoa ja sitä kutsutaan silloin toukaksi.
Siirtyessään merestä sisävesiin toukasta tulee hieman isompi, mutta silti yhä läpinäkyvä lasiankerias.
Sisävesissä kasvuvaiheessaan ns. kelta-ankeriaan selkäpuoli on tumman oliivinvihreä ja vatsapuoli kellertävän vaalea.
Kun ankerias menee sisävesistä takaisin mereen, siitä tulee vaellusvaiheessaan ns. hopea-ankerias, jonka selän väri on mustanruskea, vatsa lähes valkoinen ja kyljet ovat hopeaisia, silmienkin ollessa tavallista kookkaammat.
Ankeriaalla on myös paksu nahka jossa on vahva limapeite. Ankerias voi elää hyvin vanhaksi, vanhin tunnettu yksilö saavutti akvaariossa 88 vuoden iän ja luonnossakin ne voivat olla 30 vuotta vanhoja. Yleensä ankerias on 40–100 cm pitkä ja 200 -1 500 g painoinen. Suomen ennätysankerias oli 4,66 kg painava ja se saatiin v. 2009 Hämeenlinnan Katumajärveltä.
Levinneisyys ja elinympäristö:
Elää luonnostaan Atlantin itärannikolla Skandinaviasta Marokkoon, Atlanttiin, Itämereen ja Välimereen ja laskevissa joissa, sekä muualla Euroopan rannikolla Vienanmerta myöten. Sitä on istutettu Aasiaan ja Etelä- ja Keski-Amerikkaan, mutta istukkaat eivät ole vakiintuneet lisääntyviksi kannoiksi.
Omista vesistöistämme ankeriasta on noussut runsaimmin Kokemäen- ja Kymijokeen, mutta on tullut esiin tietoja että ankeriaita olisi noussut jopa pohjoisen Kemijokeenkin. Jokien patoamisen myötä ankeriaiden nousu järviimme on lähes kokonaan estynyt, mutta istutettuna sitä on nykyisin monissa vesistöissä. Melkein kaikki Suomen sisävesien ankeriaista ovatkin istutuksista peräisin.
Ankerias pärjää monenlaisissa oloissa, mutta tuntuu suosivan reheviä, matalia ja lämpimiä vesiä. Ankerias liikkuu vesistöjen pohjalla etupäässä öiseen aikaan.
Ravinto:
Merillä kuoriuduttuaan ankeriaan poikanen saa ensiateriansa ruskuaispussistaan. Sitten se siirtyy syömään hyvin pientä planktonia. Se alkaa kuitenkin syödä ja kasvaa kunnolla vasta Euroopan makeissa vesissä ja kasvuankeriasvaihe (kelta-ankerias) kestää järvissä koirailla 6-9 ja naarailla 8-15 vuotta. Yleensä aikuinen ankerias syö kesäkuukausina öisin kaikenlaisia pohjaeläimiä kuten äyriäisiä, hyönteisiä ja toisia kalojakin. Erityisesti ankerias etsii kuolleita tai kuolevia eläimiä.
Lisääntyminen ja vaellus:
Ankeriaiden lisääntyminen on pysynyt mysteerinä näihin päiviin asti. Sukukypsyyden lähestyessä kalat lähtevät lähes 6 000 km:n pituiselle kutuvaellukselleen Sargassomerelle.
Vaeltavia ankeriaita ei silti ole löydetty valtamerestä eikä ankeriaiden käyttämistä suunnistuskeinostakaan olla selvillä. Edes ainuttakaan sukukypsää tai pitkällä kehityksessä olevaa ankeriasta tai hedelmöittynyttä mätimunaa ei ole tavoitettu. Sen sijaan pienimmät Atlantilta löydetyt ankeriaanpoikaset ovat olleet 5-7 mm mittaiset ja ankeriaiden on päätelty kutevan 150-400 metrin syvyydessä.
Ankeriaanpoikasia kutsutaan toukiksi (Leptocephalus-toukiksi) ja ne muistuttavat enemmän matoa kuin aikuista ankeriasta. Viiden sentin pituisia läpikuultavia toukkia luultiin aluksi eri lajiksi, jolloin ankeriaiden luultiin syntyvän aikuisina. Toukat kasvavat Sargassomerellä lasiankeriaiksi ja varttuessaan ne vaeltavat pintavesissä Golfvirtaa myöten aina Euroopan länsirannikon jokisuille asti. Kesäkuussa ne ovat perillä ja silloin ne muuttavat muotoaan lasiankeriaista kelta-ankeriaiksi. Suomen rannikon saavuttaessaan ne ovat jo 4-vuotiaita ja 20 cm:n pituisia.
Kalastus ja uhanalaisuus:
Ankerias on arvokkaimpia kalojamme, joskin harvinainen ja yksi vaikeimpia pyydystettäviä. Parasta ankeriaan pyyntiaikaa on loppukesä ja alkusyksy. Ankeriasta pyydystetään pitkällä siimalla, ongella, katiskalla ja rysällä hämärässä tai yöaikaan, mutta sen rantauttaminen on erityisen vaikeaa sillä se on vahva ja sitkeä kala.
Ankeriaat tunnetaankin äärimäisestä sitkeydestään, sillä niitä on karkaillut hetkessä veneen laidan ylitse ja maatakin pitkin kiemurtamalla. Niinkin sitkeähenkisiä ankeriaita on mainittu että ne ovat paenneet ilman sisälmyksiään. On tunnettu aika karu mutta tehokas tapa tappaa ankerias: Sen voi naulata päästä kiinni puuhun ja katkaista 10 senttiä pyrstöstä niin että ankerias vuotaa kuiviin.
Ankeriaan veri voi aiheuttaa iho-oireita ja ärsyttää haavoja. Ärsytystä aiheuttavat proteiinit kuitenkin hajoavat kunnon kypsennyksessä. Savustettu ankerias on erityisen suosittu savustusruoka.
Euroopan ankeriaskanta on romahtanut. Syiksi tähän on arvioitu, esim. ilmastonmuutosta ja vaellusjokien patoamisia. Uhanalaisuutensa vuoksi ankeriaan pyynti on paikoin kiellettyä ja se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.
Mytologia:
Ennen vanhaan Suomessa ankeriaan uskottiin olevan käärmeiden sukua ja pelkäävän ukkosta niin ettei sinä voinut ukonilmalla tuulastaa, eikä ankeriaita syöty vaan niiden nahasta tehtiin esineitä, kuten esimerkiksi vöitä.
Nyrjähtänyttä jalkaa myös parannettiin kietomalla hoidettavaan kohtaan käärmeen tai ankeriaan nahka, sillä nämä eläimet edustivat notkeutta ja niiden ominaisuutta pyrittiin siten siirtämään kohteeseen.